Satu Paffutosta

Tämä on Milanon ”Lukutoukkien” kirjoittama satu kuunnellessamme samalla kirjailijavieraamme Irja Sinivaaran esitelmää suomalaisesta nykykirjallisuudesta 12.3.2005.

Paffuto

Pienet mustat korvat näkyivät talon kulmalta ja Lauran sydän sykähti. Tyttö lähestyi varovasti pahvilaatikkoa. Pienet, mustat korvat kuuluivat suloiselle koiranpennulle. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Laura nosti koiranpennun syliinsä ja vei sen kotiin.

Pientä koiranpentua puhdistaessaan Laura huomasi kapean kaulapannan ja hopeisen laatan jossa luki PAFFUTO. Laatan toisella puolella luki ”da restituire tel. 02/2400349.”

Mitä minä nyt teen, ajatteli Laura. Paffuto on niin suloinen, haluaisin pitää sen ikiomanani. Jos vain äiti antaisi… Mitä jos hukkaisinkin hopealaatan…

Laura ajatteli kuitenkin, että ehkä joku lapsi omistaa koiran, tai joku vanhus. Hänen olisi löydettävä koiran oikea omistaja. Niinpä hän lähti kohti kotia ja Paffuto seurasi häntä iloisesti hypellen. Kävellessään Laura mietti mitä sanoisi puhelimessa.

Kerättyään riittävästi rohkeutta Laura käsi vavisten valitsi hopeisessa laatassa olevat numerot uudella Nokia-kännykällään. Mutta mikä pettymys… numerossa vastasikin operaattorin monotoninen nauhoitus ”valitsemanne numero ei ole käytössä…”

Stefano oli todella murheissaan: taas Nonno oli jättänyt portin auki. Stefano oli menettänyt jo kolme koiranpentua Nonnon huolimattomuuden vuoksi. Eivätkä äiti ja isä pitäneet siitä, että Stefano toi uusia koiranpentuja kaupungin koiratarhasta, sillä pianhan he saisivat pahan maineen kun pennut aina katoavat. Muutenkin rahat ovat vähissä, sanoi isä. Sitä tuskin riittää omaan ruokaan, saati koirille. Puhelinlinjakin oli katkaistu kun ei ollut rahaa laskuun.

Stefano ikävöi Paffutoa. Se oli sympaattisin kaikista pennuista joita hän oli siihen mennessä tuonut kotiin. Voi kun joku löytäisi Paffuton ja pitäisi siitä hyvää huolta, Stefano ajatteli.

Koska puhelinnumerosta ei vastattu, Laura alkoi tehdä ”kadonnut” -lappuja pylväisiin, baareihin ja kauppojen ilmoitustauluille. Jos en saa vastausta viikon kuluessa, voin pitää koiran, hän ajatteli. Mutta vielä oli suostuteltava äiti, joka oli sitä mieltä, että ahtaisiin kerrostaloasuntoihin ei pidä ottaa kotieläimiä. Ja mitä alakerran rouva Castellikin sanoisi, sillä hän jos kuka ei sietänyt koiria!

Stefano ei saanut iltaisin unta. Hän mietti vain rakasta koiranpentuaan. Vanhemmat aistivat Stefanon surun. He huomasivat että pojan oli vaikea keskittyä mihinkään asiaan. Niinpä isä päätti ehdottaa, että he lähtisivät yhdessä kiertelemään Milanon koirapuistoja.

Laura käveli rakkaan uuden ystävänsä, löytökoiran kanssa kotikadullaan. Ensin hän oli ajatellut, että ei uskalla viedä koiraa ulos kadulle, jos vaikka joku näkee heidät, tunnistaa Paffuton ja huutaa häntä varkaaksi.

Pelokas Laura ja suloinen mustaturkkinen koiranpentu siis käyskentelivät kotikulmilla. Hetken kuluttua alakerran äkäinen leskirouva, Signora Castelli, tuli kulman takaa vastaan ja melkeinpä kompastui koiranpentuun sen hyppiessä iloisesti rouvan jaloissa. Lauran suureksi yllätykseksi rouvan yleensä niin kärttyinen käytös oli nyt tipotiessään. Hän tervehti Lauraa sydämellisesti ”carissimaksi” ja otti koiranpennun syliinsä hellittäväksi, suukotteli Paffutoa ja leperteli lempeästi miten se tuokaan mieleen niin kovin rakkaan edesmenneen Ruffo-kissan.

Samalla hetkellä kadun toisella puolella epätoivoisesti koiraansa etsivät Stefano ja hänen isänsä huomasivat Lauran, rouva Castellin ja koiranpennun. Stefano oli onnensa kukkuloilla. Pian rouva Castelli sai tarkan selvityksen tilanteesta kun Stefano kertoi koiranpennun traagisesta häviämisestä ja Laura koiranpennun löytymisestä.

Luulin voivani pitää Paffuton, nyt kun äitikin on heltynyt, sanoi Laura hiljaisella äänellä.

Stefanon isä kertoi kuinka kovasti Stefanokin pitää eläimistä, mutta ettei heillä taida olla varaa koiran pitämiseen.

Koko porukka siirtyi rouva Castellin kutsusta hänen kotiinsa omenatortulle ja jääteelle. Aikansa keskusteltuaan he päätyivät kaikkia ilahduttavaan ratkaisuun. Yksinäinen rouva Castelli ottaisi koiran kotiinsa elätettäväksi ja Laura sekä Stefano lupasivat huolehtia koiran kouluttamisesta ja ulkoiluttamisesta.

TOINEN LOPPURATKAISU.

Tunnelma oli surullinen ja mustat pilvetkin kerääntyivät jo keväiselle taivaalle. Rouva Castelli päätti tarjota lapsille jäätelòt läheisessä puistossa ennen rankkasadetta.Paffuto hyppeli iloisena Stefanon ja Lauran ympärillä; sillä oli nyt kaksi sydänystävää!

Yht’äkkiä puiston pensaikosta juoksi kaksi suloista koiranpentua ja suureksi ilokseen Paffuto tunnisti ne sisarekseen ja veljekseen. Paffuta ja Paffotto olivat karanneet aamulla koiratarhasta paremman tulevaisuuden toivossa ja nyt elämä hymyili ei vain pikku koiranpennuille vaan koko porukalle! Rouva Castelli päätti pitää huolta Paffottosta ja samalla palkkasi Stefanon tyòttòmän isän henkilòkohtaiseksi autokuskikseen. Stefano sai pitää rakkaan Paffuton ja Laura halasi jo liikuttuneena pikku Paffutaa. He lupasivat tavata joka päivä puistossa iltapäiväkävelyllä.

Aurinko pilkisteli varovaisesti sadepilvien takaa ja lämmitti säteillään ilosta joukkoamme!

Tässä se on: vauhdikas satu jonka kirjoititte siitä vaan kaiken muun touhun keskellä. Tätä on luovuus!

Satu toteuttaa lajin perinnettä. Siinä on vastoinkäyminen ja onnellinen loppu. Mikä voisi olla tämän sadun opetus? – kysymyksellä voi testata satua. Kun sekä lapsi että aikuinen osaavat kertoa itselleen tärkeäksi nousseen merkityksen, opetuksen, satu on onnistunut.

Saduissahan aina jonkun täytyy olla köyhä (((Tiiu, muistatko mitä kerroit))). Nykysadussa köyhä lapsi ei jää kodittomaksi. Lemmikkieläin orpoutuu hänen puolestaan. Ja puhelinmaksu voi jäädä maksamatta. Arkea, mutta niin sadunomaista.

Rouva Castelli edustaa paha noita –tyyppiä. Alussa puuttuu vain syylä nenän päästä, ehkä se onkin… Alun sopivasti aukkoinen alakerran rouva on vähän pelottava, mutta kokee tarinan aikana oikean metamorfoosin, muodonmuutoksen, ja kasvaa hyväksi ihmiseksi joka tarjoaa ratkaisua.

Ja onnellinen loppu. Ainakin vielä. (((Tätä kirjoittaessa en ole lukenut vävyni Maurizion vaihtoehtoista loppuratkaisua))).

Luovan kirjoittamisen näkökulmasta saitte satuun ilahduttavasti tarinaa rikastuttavia aineksia: puhelinnumero, Nokia-kännykkä (tavaramaailmassa kun elämme), Milanon puistot, yhteiskunnallisuuden (köyhyys), aikuisten ja lasten erilaisen tavan kokea. Pelottavuudessaan ja myöhemmin ystävällisyydessään salaperäinen rouva Castelli muuttuu ”ihmiseksi” kun kerrotaan että hän tarjoaa vierailleen ”jääteetä ja omenatorttua”.

Alun tarinat rakentavat tehokkaasti tarinan toimintaympäristön, antavat nimiä ja motiiveja. Sitten tapahtuu. Viimeinen tarina tekee huikean yhteenvedon ja ottaa vastuun tarinan lopettamisesta.

Tarinoissa on ns. ”odotushorisontti”, mikä tarkoittaa, että lukijalle on annettava vihjeitä tulevasta ja nämä lupaukset täytyy lunastaa (tai tietoisesti johdattaa harhaan.) ” - - ehkä joku lapsi omistaa koiran, tai joku vanhus” ja ”Voi kun joku löytäisi ja huolehtisi Paffutosta oikein hyvin.”

CFM:n lukutoukat yhdessä kirjailijavieras Irja Sinivaaran (edessä oikealla) kanssa.